perjantai 23. helmikuuta 2024

Vuosipäivä

 Tänään on 23.2.2024. Vuosi sitten oli 23.2.23 ja kotikirkossamme aivan uusi tapahtuma- Hääyö.

 Kun pitäjässä on asukkaita reilut 2000,joista suurin osa eläkeläisiä, voi sanoa kolmen vihkiparin olevan erittäin hyvä saavutus! Me olimme pareista keskimmäinen. Puoli kahdeksalta illalla alkoivat urut pauhata Akselin&Elinan häävalssia ja sydämet pamppaillen astelimme alttaria kohti. Ikimuistoinen hetki! Ja iltahämyssä kirkko oli niin kovin kaunis 💕 

Olo oli vähän epätodellinenkin. Ihanko oikeasti nyt ollaan tässä? Vaikka yhteisiä vuosia oli takana jo 13, aiheutti naimisiin meno välillä suoranaista pelkoa minussa. Vaikka erittäin hyvin tiedän, ettei Maajussi ole minnekään katoamassa, silti se pieni ääni sisällä jankutti, että hulluhan se on jos se sinut huolii.  No, niin se vain Maajussi sanoi Tahdon ja suudella moiskautti 🥰 Elämäni rakkaus, jonka kanssa yhteiseloon olen hyvin sitoutunut.




Loppuun vielä hääpäivän kunniaksi satu, jonka olen Maajussille kirjoittanut 2010. 


SATU PRINSSISTÄ JA PEIKOSTA

Olipa kerran, ei kovinkaan kauan aikaa sitten, komea prinssi joka eleli kuningatar-äidin kanssa vanhassa linnassa. Prinssi oli jo kauan toivonut löytävänsä rinnalleen puolison. Mutta puolison löytäminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Prinssi oli ujo ja prinssin tapaamat prinsessat tuntuivat kovin vaikeasti lähestyttäviltä. Prinssi alkoi jo luopua toivosta ja valmistautui elämään yksin koko loppuelämänsä.

Eräänä päivänä linnan pihaan tulla tupsahti peikkotyttö. Prinssi seurasi hämmästyneenä tytön touhuja.Peikkotyttö oli erilainen kuin kukaan prinssin tapaamista hienoista prinsessoista. Peikko paijasi linnan pihan kissoja, silitteli lehmät ja- herrantähden- kävi taputtamassa traktoriakin! Olihan prinssi ennenkin peikkotytön nähnyt, mutta ei koskaan näin läheltä. Prinssi katsoi tyttöä tarkemmin. Eiväthän peikot kauniita ole, ei tämäkään tyttö, mutta jotain hänessä oli. Prinssi katsoi uudelleen peikkoon päin. Oikeastaan pisamat näyttivät hauskoilta, varsinkin kun peikkotyttö nauroi. Näytti kuin pisamat olisivat pompahdelleen peikon pottunokan kahta puolta. Hieman pyöreäkin peikko oli, mutta se sai hänet vain näyttämään pehmeältä. Prinssi päätti tutustua peikkoon paremmin.

Alussa tyttö oli epäluuloinen. Hän tunsi olevansa omiensakin parissa Sassenach- muukalainen- eikä ollut oppinut luottamaan keneenkään.Eikä peikko tajunnut miksi komea prinssi haluaisi viettää aikaansa pienen pörröisen peikon seurassa. Peikko vetäytyi ja murisi prinssille, mutta vähitellen viikkojen ja kuukausien vieriessä prinssi sai peikon kesyyntymään. Peikko oppi ettei prinssi haluaisi satuttaa häntä. Peikko ei myöskään voinut vastustaa voimakasta vetoa jota hän tunsi prinssiä kohtaan. Tuntui kuin hänen ja prinssin välissä olisi näkymätön köysi joka sitoisi heidät toisiinsa.Mitä paremmin prinssi peikkoon tutustui, sitä enemmän hän alkoi tytöstä pitää. Prinssin elämä oli ollut hiljaista ja peikko toi siihen väriä höpinöillään ja touhuillaan.

 Linnan ympärillä oli paljon maata, jota prinssi viljeli. Niinpä hän teki joka vuosi vaivalloisen matkan näyttelyyn joka esitteli maanviljelyksen uusia tuulia ja tarjosi samalla paljon muutakin viihdykettä. Prinssi päätti pyytää peikkotyttöä mukaansa. Ei hän kylläkään uskonut että tyttö lähtisi - yksikään prinsessa ei olisi lähtenyt. Mutta prinssin hämmästykseksi tyttö suostui. Se oli yksi parhaista päivistä prinssin tähän astisessa elämässä! Siihen asti prinssi oli tehnyt näyttelymatkat yleensä erään naapurivaltion prinssin kanssa. Häneen verrattuna peikko oli hyvin erilaista seuraa. Prinssi katseli vierellään vaunuissa istuvaa väsynyttä ja hikistä peikkoa ja mietti miten hauskaa olisi jos samanlaisia päiviä tulisi lisää. Syksyn ja talven mittaan prinssi piti yhä tiiviimmin yhteyttä peikkoon. Peikko janosi tarinoita kyltymättömällä himolla, joten prinssi vei hänet hienoon teatteriin. Kun peikko kipitti prinssin vankkureihin, prinssi hämmästyi kovin. Peikko oli sukinut häntänsä ja otsatupsukkansa ja vyöttänyt ylleen joulunpunaisen kankaan.Hänhän näytti lähestulkoon sievälle! Prinssi nautti peikon reaktioista teatterissa. Tyttö eli silmät suurina täysillä mukana musikaalin vaiheissa. Prinssi päätti ottaa peikon mukaansa naapurivaltakuntaan heti kun siellä esitettäisiin eläviä kuvia. Olisi ihanaa saada peikko uudelleen haltioitumaan samalla tavalla!  Kun prinssi pysähtyi miettimään niin hän halusi ilahduttaa peikkoa kaikin mahdollisin tavoin. Itseasiassa hän halusi viettää peikon kanssa aikaa niin paljon kuin mahdollista - hän taisi olla korviaan myöten ihastunut tuohon kummalliseen pikku-otukseen!

Eräänä kevät-talven iltana tuo elokuvailta sitten tuli. Molemmat odottivat iltaa sydämet pamppaillen ja illan päätteeksi prinssi ja peikko suutelivat. Sinä iltana prinssi ei saanut unta vaan valvoi myöhään yöhön ajatusten poukkoillessa vauhkoina pään sisäpuolella. Peikko oli tuntunut prinssin sylissä juuri sellaiselta mitä prinssi oli kuvitellutkin- lämpimälle ja pehmoiselle. Prinssi olisi halunnut suudella peikkotyttöä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen! Hieman punastuen prinssi ajatteli että haluaisi tehdä peikkotytölle paljon paljon muutakin kuin vain suudella. Onneksi kevään ja kesän mittaan prinssille tuli hyvin monta tilaisuutta peikon suutelemiseen - ja myös kaikkeen muuhun mistä prinssi oli yön pimeinä hetkinä haaveillut. Prinssin ihmeeksi ja ihastukseksi peikko oli myös rakkaudessa samanlainen luonnonlapsi kuin kaikessa muussakin. Enää prinssi ei miettinyt olisiko hän mahdollisesti ihastunut peikkoon. Nyt hän tunsi olevansa rakastunut vierellään raukeana lojuvaan olentoon! Tosin väsyneenä peikko saattoi vieläkin lipsahtaa vanhoihin kesyttömiin tapoihinsa ja alkaa murisemaan prinssille. Mutta prinssi oli tottunut käsittelemään eläimiä ja tiesi että peikkoon tehoaisi samat aseet. Rauhallisella puheella ja hellillä silityksillä hän sai luovittua pahatkin tilanteet parhain päin. Prinssistä peikon ajoittainen vauhkoontuminen tuntui raskaalle, eikä hän aika ajoin voinut käsittää rakkaansa tempoilua.

Rakkaansa- niinpä. Prinssi kävi hetki hetkeltä varmemmaksi siitä, että hän halusi viettää loppuelämänsä peikon kanssa. Sanottiinkohan missään lakikirjoissa että prinssien piti avioitua nimenomaan prinsessoiden kanssa? Peikko oli hurmannut kaikki linnan kissat, myös sen pidättyväisen ja ylvään lauman johtajan, ja hän tuli loistavasti toimeen kuningatar-äidin kanssa. Voisiko? Uskaltaisiko? 

Uuden vuoden yönä prinssi oli kutsuttu seuralaisineen ulkoilmajuhliin pakkasherran valtakuntaan. Illan pimennyttyä prinssi lähti kävelemään peikkotytön kanssa värillisin lyhdyin valaistua lumottua polkua, joka vei metsän keskellä palavan kokon luo. Prinssi kietoi kätensä peikkotytön ympärille ( voi miten hän tykkäsikään lepuuttaa käsiään tytön masun päällä!) ja veri suonissa kohisten hän pyysi tyttöä tulemaan omakseen. Sydän pamppaillen prinssi odotti tytön vastausta. Hitaasti peikkotyttö kohotti tulenloimun punaamat kasvonsa kohti prinssiä ja silmät kuunvalossa kimaltaen lupasi viettää loppuelämänsä prinssin kanssa.

Tarina jatkuu edelleen, joten nyt emme voi sanoa "sen pituinen se", mutta varmalta taholta saamamme tiedon mukaan prinsi ja peikkotyttö ovat hyvin onnellisia yhdessä ja heidän rakkautensa syvenee päivä päivältä!


lauantai 20. tammikuuta 2024

Tervetuloa vai tervemenoa?

 


Viikolla yhtenä päivänä oli työkavereiden kanssa kahvihuoneessa puhe siitä, ettei enää käydä kylässä niinkuin ennen vanhaan. 

Tottahan se on! Silloin kun olin lapsi/nuori saatettiin lähteä iltalypsyn jälkeen ajelemaan entisten naapureiden luo äidin kotikylälle. Eikä meillä edes ollut autoa ennen vuotta 1985! Zetorilla mennä körryytettiin 15-20km. Tai sitten meille tuli joku käymään. Eikä sitä pidetty minään ihmeenä eikä näytetty hapanta naamaa. Nykyään jos aikoo kyläillä asiasta vähintäänkin viesteillään etukäteen.

Kun nukkarin hiljaisuudessa vahdin  lasten unta, aloin miettimään milloin meillä on käynyt joku spontaanisti  ilman etukäteisilmoittelua? En muistanut. Useampi vuosi siitä on. Isän eläessä sitä tapahtui. Oli lapsuudesta asti yhtä pitänyt ukkoporukka, joka piipahti toistensa luona vähintään viikoittain. Joskus useamminkin. Isän serkku kyllä saatettiin ihan kutsumalla kutsua joskus. Oli tapana, että jos esimerkiksi paistoin verilettuja tai oli jotain vähän parempaa ruokaa niin isä soitti ja kutsui yksin elelevän serkkupojan syömään. Toki hän kävi meillä muutenkin 😊 Voi, nyt tuli ihan ikävä! Hän oli niin läheinen, kuin osa perhettä.

Rajaseudullakaan ei enää käy ketään. Toki työt tekevät sen, että emme välttämättä vierastulvaa kaipaakaan. Mutta naapurin lasten vierailuja kaipaan. Kun he olivat pienempiä he saattoivat kipaista pellon poikki meille leikkimään ja pelaamaan lautapelejä. Vaikka välillä olikin plääh-fiilis, kun ovella oli pikku-Duudsonit niin aina jälkikäteen oli hyvä olo. Ja ajattelin sen niin, että se pari tuntia minun viikonlopustani on loppujen lopuksi vain pieni hetki, jos siitä on iloa heille. Kun he kasvoivat vierailuista alettiin sopia etukäteen, koska useimmiten ne olivat leivontatreffejä. Vanhempi neideistä on innokas leipoja ja tarvittavien ainesten hankkimisen takia oli välttämätöntä viestitellä.
Nyt he ovat jo isoja. Vanhin jo opiskelemassa. Mutta jos jossain törmätään niin saatetaan rupatella pitkänkin aikaa. Kesällä nähdään useammin, koska yksi heidän  emolehmäryhmistään laiduntaa meidän pihapelloilla. 


sunnuntai 7. tammikuuta 2024

Paukuttaa, paukuttaa, pakkanen paukuttaa

 Lastenlaulu Revontulitanssi alkaa noilla sanoilla. Realistiset sanat; pakkanen totisesti on tällä viikolla paukuttanut 🥶 alimmillaan mittari näytti -37,9 pakkasastetta. Melkoisen jähmeä oli Corolla sinä aamuna töihin lähtiessä tuntikausien lämmityksestä huolimatta. Täytyy myöntää, että mietin töihin lähtiessä onko lähtemisessä järkeä ja että jossain muussa maassa kuin Suomessa kaikki olisikin kiinni ja pysähdyksissä pakkasen takia.

Luojalle kiitos Maajussilla on ollut tällä viikolla vapaata! Muuten olisimme olleet ihmeessä lämmityksen kanssa. Vanhat rakennukset kun on, niin uuneja ja keskuslämmitystä saa lämmittää aamuin illoin. Onneksi on polttopuita mitä ottaa. Siitä kiitos Maajussille, joka puita syksyllä klapikoneella pienemmäksi louskutteli💕

Vaikka kylmää onkin, niin nyt kun aurinko on jo palannut joululomalta ei voi kieltää etteivätkö kirkkaat pakkaspäivät ole kauniita. Joulukuun lauhojen lumisadepäivien puihin jättämä lumi tekee maisemasta suorastaan satumaisen.


Luonnollisestikaan töissä ei olla ulos päästy tulipalopakkasilla. Pakkasta on kyllä hyödynnetty tekemällä jäätaidetta jääpalamuottien ja maitopurkkien avulla. Itselle jatkuva sisällä olo on ollut vaikeaa. Normaalisti kun ulkona ollaan kaksi kertaa päivässä ja tarvitsen päivittäisen happiannokseni. Pakko on ollut iltaisin edes vähän ulos päästä. Muuten menisi järki!

Myös kotosalla ollessa on tullut jäiden kanssa leikittyä. 
Katoavaa kauneutta toki, mutta mitäs se haittaa. Pääasia että saa tuusata omiaan vähän aikaa. Rentouttaa kovasti arjen keskellä!







maanantai 1. tammikuuta 2024

Uusi vuosi, vanha Reppanainen?

 


Siellä se vuosi 2024 kurkistelee vastarannalla! Mitä tuonee tullessaan?

Keskiyöllä päättynyt vuosi oli monessakin suhteessa mieliinjäävä; mentiin naimisiin, täytin 50v (herrajumala!) Ja töissäkin tapahtui muutoksia parin työkaverin eläköitymisen myötä. Ja vuosi sitten uutta vuotta oli vielä vastaanottamassa ikäneito Impi. Meidän pikkusilakka 😻



Maaliskuussa oli luopumisen aika, kun ennestään hentoinen kissa kuihtui olemattomiin. Pitkän aikaa töistä tullessa katse haki olokammarin korituolista kissaa. Täytyy myöntää, että välillä olin jopa kuulevinani tassujen äänen ja harmaan vilahduksen näkökentän laidalla.
Elokuussa sitten haettiin Rölli meille. Varsinkin nyt, kun elohopea on painunut reippaasti alle kahdenkymmenen olemme puhuneet miten hyvä "pojan" nyt on. Navetassa olisi melkoisen kylmät oltavat tällä kelillä!

Uusi vuosi otettiin vastaan ihan kotosalla omalla porukalla; minä, Maajussi ja Pikkukälynen. Meille uudenvuodenaatto on myös kihlauksen vuosipäivä. Ihan käytiin sen kunniaksi ulkona syömässä. Siis paikalliselta grilliltä haettiin annokset kauppareissulla 😉 yöllä sitten saunan ja yöpalan jälkeen pikkuinen yhden padan ja kahden raketin ilotulitus. Se riittää meille.

Uuden vuoden lupauksia en ole pitänyt tapoinani tehdä. Pari toivetta voisin kyllä esittää? Jospa tuleva vuosi toisi mukanaan ihan perusarkea ilman suuria kriisejä meille tai läheisillemme. Jospa vältyttäisiin kovin monilta hautajaisilta- tuttavapiiriin kuuluu monta iäkästä ihmistä. Ja jos vielä saa kolmannen toiveen esittää, niin lisää mielenrauhaa kiitos❣️ Paljon olen tunnetaidoista itsekin oppinut tahkotessani niitä pikkuihmisten kanssa, mutta paljon voisin vielä oppia sillä saralla! Valitettavasti. Täysin zen en tule koskaan olemaan, se vaatisi aivojen vaihdon. Mutta jos vähän tasaisempaa mielenmaisemaa saisi?





 


perjantai 29. joulukuuta 2023

Jouluisia jorinoita

 


Joulukuun 29.päivä.  Joulu vietetty lukien, leväten ja kinkkuvoileipiä syöden. Tänä vuonna aatto oli normaalista poikkeava, koska Maajussi oli jouluaaton töissä. Toki omalla kylällä, joten työmatkoihin ei mennyt kohtuuttomasti aikaa. Mutta töissä silti. Niinpä minä jouduin ottamaan hieman enemmän koppia aaton puuhista; haudoilla käynnistä, joulusaunan lämmityksestä jne.

Haudoilla käytiin kahdestaan nuoremman kälysen kanssa. Hieman etukäteen jännitin reissua, koska olemme perusrytmiltämme erilaisia, mutta hyvin se meni. Tietenkin! Milloinhan sitä oppisi olemaan stressaamatta etukäteen asioista?! Oli semmoinen tyttöjen reissu. Varustelukin oli tyttömäinen 😃 otsalamput? No, eipä tullut mukaan. Sytkäri? Jäi eteisen halkolaatikon päälle. Tulitikut onneksi oli. Lapaset? Autossa. Niinpä kaivelimme paljainkäsin lunta hautakivien edestä kuunvalossa. Ja voi pojat, sitä lunta totisesti täällä Savossa riittää! Tämmöiselle dreeverimalliselle joillekin suvun haudoista oli jopa haasteellista päästä lumen takia. Hautausmaakierroksen jälkeen juhlistettiin aattoiltaa avantouinnilla. Kälyselle eka kerta, mutta ilmeisen koukuttava sellainen! 

Vaikka sitä ei aina uskoisi, lienen ollut kohtalaisen kiltti. Lahjavakassa oli useampikin paketti. Maajussilta kirjoja, kummitädiltä tonttumukit molemmille, suklaata ja kynttilöitä ym. Myös Rölli sai oman pakettinsa. Vieterihiiren. Enemmän kyllä kiinnostaa se naru, mistä hiiri vedetään käyntiin kuin itse hiiri. Välillä vetää hiiren käyntiin itsekin hampaillaan. 

Vanhempi Maajussin siskoista ei tänä jouluna Rajaseudulle jaksanut tulla. Ymmärrettävää toki, mutta silti ajatus yksinäisestä joulusta kerrostaloyksiössä tuntuu kurjalta. Minä kun tahtoisin kaikilla olevan hyvä olla ja että jouluna koko perhe olisi koossa. Vaikka täytyy myöntää, että joulustressin kourissa leikittelikin ajatuksella, että joskus viettäisimme joulun ihan kahdestaan Maajussin kanssa. Vain me kaksi oman aikataulumme mukaan.  

Paluu arkeen olikin sitten täydellinen. Tapaninpäivän iltana Maajussi aivasteli aivastelemasta päästyäänkin ("mitä lie allergiaa") Yö teki hyvin selväksi ettei kyse ollut allergiasta. Ei tullut paljon nukuttua kumpikaan. Maajussia valvotti kurkkukipu ja minä en hennonut jättää kipeää miestä valvomaan yksin yön pimeyteen. Keskiviikon mies makasi peiton alla ja vapisi kivusta jokaisen aivastuksen jälkeen. Onneksi olo alkoi sen jälkeen paranemaan. Päivystys kun olisi tällä viikolla Pielavedellä oman terveyskeskuksen ollessa kiinni. Ei ole kovinkaan kiehtova ajatus, että ajaisi lähes sata kilometriä otattamaan angiinan pikatestin, missä menee muutama minuutti ja sen jälkeen ajaisi taas puolitoista tuntia takaisin kotiin. Maalaiselämän varjopuolia. 

Joululoma on kyllä tullut tarpeeseen. Akkuja lataan vuoden vaihteeseen asti ja sitten palaan vaippapöksyjen pariin. Myös Maajussilla on uuden vuoden tienoo vapaa, joten voimme nauttia yhdessä olosta ennen härkäviikkoja.

Toivottavasti teidän joulunne oli  sellainen kuin pitikin. Loppuun tuokiokuva ulkoa ja pihamaan joulunvietosta.






sunnuntai 3. joulukuuta 2023

Keittopatojen äärellä

 Kylläpä edellisestä blogitekstistä onkin jo aikaa! Tähän aikaan vuodesta elämä vain on aika touhukasta. Töissä valmistellaan joulujuhlaa, väkerretään joulukoristuksia ikkunoihin, ulkokuuseen ym. Ja toki kotonakin pitäisi joulua valmistella.


 Ennen kaikkea pitää neuloa 😀 joulukuussa kun on Niina Laitisen joulukalenterisukkien aika ja tänä vuonna menossa on myös Hanni Kaartiaho Desingin Joulusukat, joiden neulonta alkoi jo 20.11 siten, että viimeinen pätkä julkaistaan itsenäisyyspäivänä. Älkää siis ihmetelkö jos en niin aktiivinen ole Pesän reunalla. 

Vaikka puuhaa riittääkin, on vuoden kulussa perinteitä joihin pitää osallistua. Yksi niistä on edesmenneen isäni metsästysseuran hirvikeitto. Sieltä tultiin äsken mahat täynnä. 




Jo vuosikausia keitto on tarjottu seuran kodalla. Toki silloin ollaan sään armoilla, mutta jo paikallislehdessä olleessa kutsussa mainitaan ulkovaatetus ja onhan kodassa tulet. Yhtään ei tullut kylmä, vaikka ulkona pakkasta onkin tänään yli -10. Sitäpaitsi nykyään käytetyt styrox-kipot pitävät tarjotun ruuan kalttaavan kuumana pitkän aikaa. Kysykää vaikka kieleltäni 😝 

Nykyvuosina hirvikeitolla käyntiin sisältyy yleensä pieni haikeuden vihlaisu, kun tekijäporukassa ei enää näy isä-Mauria. Hirviseura oli niin vahvasti osa elämää vuosikymmenet. 

Vaikka olin vain viisi vuotias, kun muutettiin äidin lapsuudenkodista isän lapsuudenkotiin on tuo seutu minulle se kotikylä. Siksikin keitolla on kiva käydä  omien ihmisten parissa.  Hyvää keitto olikin ja maistuu kotaolosuhteissa vielä normaaliakin paremmalta. Kovin vähän vain näkyi ihmisiä, kun syömässä käytiin. Tänään oli päällekkäisyyksiä mikä ehkä karsi väkeä. Mutta näin kyllä keitolla ihmisiä, jotka olivat tulossa itsenäisyysjuhlista koulukeskukselta 🇫🇮 ja ainahan on niitä, jotka säikähtävät pakkasmittarin lukemia ja jättävät tulematta sen takia.

Meitä pakkaskeli ei säikäyttänyt millään tavalla. Päinvastoin! Keitolta jatkettiin matkaa kirkonkylälle ja Maajussin kauhuksi uimarannalle 🥶 Maajussi kun ei voi käsittää vaimonsa olevan nyt Sulava Norppa


Päätin oman rannan jäädyttyä vihdoinkin aloittaa avannossa käynnin ja hankin pukukopin avaimen. Avantouijien Whatsapp-ryhmän nimi on Sulavat Norpat 🦭 vielä on harrastus ihan aluillaan ja vain kylmän veden ihanuus pitää minut norppana. Uimarannan vesi kun on Keiteleen kirkkaisiin aaltoihin tottuneelle suorastaan ällöttävän ruskeaa. 





lauantai 11. marraskuuta 2023

Onko (maalais)järkee vai ei?

 Aamupäivän istua nakotin kuulokkeet korvilla puhelimen ääressä PIKI-koulutuswebinaarissa. Olen sillä tavalla outo, että hakeudun ihan itse työnantajan pakottamatta verkkokoulutuksiin. Joku muu ostaa perjantaipullon, minä ostan webinaarin 😃 Tuo PIKI-menetelmä on kiusaamisen ehkäisyyn ja vähentämiseen ja ryhmässä toimimiseen kehitetty. Aihe oli siis tärkeä ja koulutus antoi eväitä tuleviin työvuosiin ja paljon ajateltavaa.


Ei kai semmoista ihmistä olekaan, joka ei peilaa asioita itsensä ja oman kokemuspohjansa kautta. Koulutuksessa puhuttiin myös lasten vanhemmista, heidän asenteistaan ja välillä ilmenevästä vähättelystä oman lapsen häiriökäyttäytymiseen. Sepä johti sitten ajatukset omaan lapsuuteen ja siihen miten minut on kasvatettu.



Olen ainoa lapsi ja nykymittapuun mukaan vanhojen vanhempien lapsi -isä oli 36v ja äiti 41v, kun ilmestyin sulostuttamaan heidän arkeaan. Vanhemmat olivat siis syntyneet 1930-luvulla kumpikin köyhään pienviljelijäperheeseen, mistä ei ole ollut mahdollisuutta ponnistaa maailmalle opiskelemaan. Minut on siis kasvatettu ihan kansakoulupohjalta maalaisjärkeä hyödyntäen. 

Kun nyt itse pyörin päiväni alle kouluikäisten kanssa varhaiskasvatuksessa, olen oppinut arvostamaan edesmenneitä vanhempiani aivan uudella tavalla! Täyspäiseksi lapsen kasvattaminen on nykypäivän tietämyksellä paljon helpompaa kuin entisaikoina. Äiti ja isä eivät ehkä olleet lukeneet tunnetaito-oppaita eivätkä omanneet kirjaviisautta, mutta koen heidän onnistuneen kasvatuksessa aika hyvin. Minua ei ole koskaan pakotettu tietynlaiseksi tai ohjailtu elämän isoissa käännekohdissa. Myös minun ikäisissäni kun on niitä, joiden PITI mennä lukioon halusi tai ei tai seurata tiettyä urapolkua. Minä olen saanut päättää itse tulevaisuudestani ja esimerkiksi pitää välivuoden peruskoulun jälkeen. Siihen aikaan sosiaalialalle oli 17vuoden ikäraja ja koin opiskelumotivaationi kannalta hyväksi hengähtää ikärajan täyttymistä odotellessa. Vanhemmat päätöksen hyväksyivät- ja iki-ihanat kummini ❤️ kaikki muut sitten olivatkin "vähän" eri mieltä 😃 

Tietenkään kukaan ei voi onnistua täydellisesti eikä tästä materiaalista täyttä timanttia olisi pystynyt hiomaankaan. Mutta virheistä huolimatta koen, että minua on aina arvostettu ja ajateltu minun parastani. 
Huomenna kun sytytän kynttilän isänpäivän kunniaksi haudalle, teen sen kiitollisin mielin. 
Aikoinaan kun puhuin sairaalassa olevan äidin kanssa viimeistä kertaa, hän päätti puhelun enteellisesti sanoihin "Pijähän huolta itestäs" Terveiset sinne taivaaseen, että oon minä yrittänyt! Ja nyt mulla on rinnalla ihan paras kumppani mitä olla voi. Hän kyllä pitää huolta minusta silloinkin kun en itse aina muista.