Myrskyluodolla

 

Tämä lopuillaan oleva viikko on ollut minulle lomaviikko. Naapuripitäjässä puolestaan on vietetty Viitasaaren elokuvaviikkoa, joka perinteisesti juhlistaa uusia kotimaisia elokuvia. Tokihan elokuvaviikon tarjonta on hyödynnetty aina kun se on mahdollista ja sopivaa nähtävää on ollut. Muutoin ei noin lähelle elävät kuvat tule. Onpa elokuvaviikolla näppinsä pelissä meidän suhteemme alkamisessakin. Matkasta katsomaan Rööperiä viisitoista vuotta sitten kaikki alkoi.

Nyt siis oli minulla lomaviikko ja Maajussilla vielä sairaslomaa. Ei siis työesteitä elokuvareissulle! Tämän viikon pakkasten ansiosta jäätiekin oli käytössä, mikä lyhentää matkaa ihan mukavasti. Monta kertaa viikon mittaan varmistelen kestääkö Maajussin selkä lähes kolmen tunnin istumisen? Vastaus oli joka kerta, kyllä minä istumaan pystyn. Niinpä popsuttelin perjantaiaamuna popcorneja evääksi; pakkasin ne, vichypullon ja lisäpehmusteeksi Maajussille istuintyynyn ja suuntasimme kohti Viitasaarta.

Tarinana Myrskyluodon Maija on tuttu. Kirjasarjan olen lukenut. TV-sarjaa en sen sijaan ole katsonut. Olin silloin sen verran nuori, ettei aihe kiinnostanut. Tiesin siis kirjojen perusteella,että nenäliinapaketille olisi käyttöä!

Ja olihan sille. Nessuja tarvittiin molemmat, minä toki enemmän. Olen semmoinen itkijä, ettei siihen paljoa tarvita, kun sadekuuro iskee! 

Erilainen elokuva oli kuin muistikuvani kirjoista. Oolannin sodalle oli elokuvassa varattu yllättävän paljon aikaa. Kirjoista en sotaa niin muista. 

Alussa jännitin pääparin puheenparren puolesta. Molemmat pääosan esittäjät ovat ruotsalaisia, mutta hyvin oli Ahvenanmaan murre hallussa! Pidin myös siitä, että pääosan esittäjät oli saatu näyttämään sopivasti tavallisilta. Heidät pystyi hyvin kuvittelemaan kovaan elämään tuulen pieksämällä kalliolla. 

Elokuvan yksi pääosan esittäjistä oli Ahvenanmaan karu luonto. Nautin kallioiden ja tyrskyjen katselusta täysin rinnoin! Ja kyllähän me elokuvasta muutenkin nautittiin! Kokemus oli sen verran voimakas, että hetki kesti ennen kuin täysin palasin 1800-luvulta tähän päivään! 

Ja pisteenä Iin päällä, pääsin ulkoiluttamaan uutta pääpantaani ensimmäistä kertaa 🥰

Lomaviikon tuotoksia. Lankana akryylilanka, ettei kutita otsaa. 

 

Valoa kohti

 

Niin meni maaliskuu. Kivun ja unettomien öiden kuukausi.

Jo aiemmin selkäänsä vähän valitellut Maajussi nitkautti selkänsä töissä rehusiiloon könytessään heti kuun alussa. Se lauantai sitten harrastettiin lähiseutumatkailua niin, että Pissiksen matkamittariin kertyi 200km 🫣

Selväähän oli, ettei miehestä iltanavetalle enää ollut, kun hädintuskin kärsi liikkua huoneesta toiseen ja vasen jalka oli voimattoman tuntuinen. Viikonloppupäivystys on reilun kahdeksankymmenen kilometrin päässä Pielavedellä, joten sinne siis sairaslomaa ja kipulääkkeitä hakemaan. Sairasloma saatiin, mutta apteekin edessä odotti epämieluisa yllätys- apteekki sulkee ovensa lauantaisin klo.14.00. Mitäs se kello? Jaa, puoli kolme. Mitäs nyt tehdään? Minulla tunnetusti on "vilkkaat aivot", joten ehdin kelata hetkessä mielessäni kaikki lähiseudun apteekit. Viitasaari! Sinne! Maajussi nauroi, että nastat rapisi asfaltilla, kun lähdettiin niin nopeasti Pielaveden apteekin edestä 😅

Viitasaarelta kipulääkkeet sitten saatiin, mutta arjen tullen miehellä oli uusi lääkärikeikka. Useampikin. Kipu säteili jalkaan sen verran kovana, ettei sopivaa lääkitystä meinannut löytyä millään.  Ensimmäiset kaksi viikkoa olivat hyvin hankalia. Varsinkin yöt. Ei paljon nukuttu kumpikaan. Tokihan meiltä huoneita löytyisi nukkumiseen. Voisi jopa vetäytyä kokonaan eri huusholliin. Mutta kokemuksesta tiedän, että välilevyn pullistuma voi yht'äkkiä siepata pienestä liikkeestä niin, että olet täysin liikuntakyvytön. En minä miestä yksin uskaltanut jättää. Enkä kyllä olisi hennonutkaan. Kivuissa valvottu yö on vielä pidempi yksin. Vaikka en voinutkaan tehdä muuta kuin olla läsnä, välillä vähän silittää käsivarresta ja etsiä tyynyjä minkä avulla olisi ollut edes vähän siedettävämmät oltavat. 

Nyt onneksi on jo parempi tilanne. Hermokipulääkkeen ja fysioterapian ansiosta olen saanut Kultani takaisin ❤️ kipuja ei juurikaan ole. Toki sairasloma vielä jatkuu, koska esim.kyykystä ylös pääseminen on ilman tukea mahdotonta. Mutta nyt mies jo pystyy ajamaan autoa itse ja puuhailemaan kotiaskareita. 

Vähitellen arki palaa normaaliksi Rajaseudulla ja nyt sitä arkea taas osaa arvostaa ihan eri tavalla. 

Ps: Tämän postauksen kirjoittamiseen on Maajussin lupa 😊 enhän minä muuten kenenkään terveydestä höpise.

Vuosipäivä

 Tänään on 23.2.2024. Vuosi sitten oli 23.2.23 ja kotikirkossamme aivan uusi tapahtuma- Hääyö.

 Kun pitäjässä on asukkaita reilut 2000,joista suurin osa eläkeläisiä, voi sanoa kolmen vihkiparin olevan erittäin hyvä saavutus! Me olimme pareista keskimmäinen. Puoli kahdeksalta illalla alkoivat urut pauhata Akselin&Elinan häävalssia ja sydämet pamppaillen astelimme alttaria kohti. Ikimuistoinen hetki! Ja iltahämyssä kirkko oli niin kovin kaunis 💕 

Olo oli vähän epätodellinenkin. Ihanko oikeasti nyt ollaan tässä? Vaikka yhteisiä vuosia oli takana jo 13, aiheutti naimisiin meno välillä suoranaista pelkoa minussa. Vaikka erittäin hyvin tiedän, ettei Maajussi ole minnekään katoamassa, silti se pieni ääni sisällä jankutti, että hulluhan se on jos se sinut huolii.  No, niin se vain Maajussi sanoi Tahdon ja suudella moiskautti 🥰 Elämäni rakkaus, jonka kanssa yhteiseloon olen hyvin sitoutunut.

Loppuun vielä hääpäivän kunniaksi satu, jonka olen Maajussille kirjoittanut 2010. 

SATU PRINSSISTÄ JA PEIKOSTA

Olipa kerran, ei kovinkaan kauan aikaa sitten, komea prinssi joka eleli kuningatar-äidin kanssa vanhassa linnassa. Prinssi oli jo kauan toivonut löytävänsä rinnalleen puolison. Mutta puolison löytäminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Prinssi oli ujo ja prinssin tapaamat prinsessat tuntuivat kovin vaikeasti lähestyttäviltä. Prinssi alkoi jo luopua toivosta ja valmistautui elämään yksin koko loppuelämänsä.

Eräänä päivänä linnan pihaan tulla tupsahti peikkotyttö. Prinssi seurasi hämmästyneenä tytön touhuja.Peikkotyttö oli erilainen kuin kukaan prinssin tapaamista hienoista prinsessoista. Peikko paijasi linnan pihan kissoja, silitteli lehmät ja- herrantähden- kävi taputtamassa traktoriakin! Olihan prinssi ennenkin peikkotytön nähnyt, mutta ei koskaan näin läheltä. Prinssi katsoi tyttöä tarkemmin. Eiväthän peikot kauniita ole, ei tämäkään tyttö, mutta jotain hänessä oli. Prinssi katsoi uudelleen peikkoon päin. Oikeastaan pisamat näyttivät hauskoilta, varsinkin kun peikkotyttö nauroi. Näytti kuin pisamat olisivat pompahdelleen peikon pottunokan kahta puolta. Hieman pyöreäkin peikko oli, mutta se sai hänet vain näyttämään pehmeältä. Prinssi päätti tutustua peikkoon paremmin.

Alussa tyttö oli epäluuloinen. Hän tunsi olevansa omiensakin parissa Sassenach- muukalainen- eikä ollut oppinut luottamaan keneenkään.Eikä peikko tajunnut miksi komea prinssi haluaisi viettää aikaansa pienen pörröisen peikon seurassa. Peikko vetäytyi ja murisi prinssille, mutta vähitellen viikkojen ja kuukausien vieriessä prinssi sai peikon kesyyntymään. Peikko oppi ettei prinssi haluaisi satuttaa häntä. Peikko ei myöskään voinut vastustaa voimakasta vetoa jota hän tunsi prinssiä kohtaan. Tuntui kuin hänen ja prinssin välissä olisi näkymätön köysi joka sitoisi heidät toisiinsa.Mitä paremmin prinssi peikkoon tutustui, sitä enemmän hän alkoi tytöstä pitää. Prinssin elämä oli ollut hiljaista ja peikko toi siihen väriä höpinöillään ja touhuillaan.

 Linnan ympärillä oli paljon maata, jota prinssi viljeli. Niinpä hän teki joka vuosi vaivalloisen matkan näyttelyyn joka esitteli maanviljelyksen uusia tuulia ja tarjosi samalla paljon muutakin viihdykettä. Prinssi päätti pyytää peikkotyttöä mukaansa. Ei hän kylläkään uskonut että tyttö lähtisi - yksikään prinsessa ei olisi lähtenyt. Mutta prinssin hämmästykseksi tyttö suostui. Se oli yksi parhaista päivistä prinssin tähän astisessa elämässä! Siihen asti prinssi oli tehnyt näyttelymatkat yleensä erään naapurivaltion prinssin kanssa. Häneen verrattuna peikko oli hyvin erilaista seuraa. Prinssi katseli vierellään vaunuissa istuvaa väsynyttä ja hikistä peikkoa ja mietti miten hauskaa olisi jos samanlaisia päiviä tulisi lisää. Syksyn ja talven mittaan prinssi piti yhä tiiviimmin yhteyttä peikkoon. Peikko janosi tarinoita kyltymättömällä himolla, joten prinssi vei hänet hienoon teatteriin. Kun peikko kipitti prinssin vankkureihin, prinssi hämmästyi kovin. Peikko oli sukinut häntänsä ja otsatupsukkansa ja vyöttänyt ylleen joulunpunaisen kankaan.Hänhän näytti lähestulkoon sievälle! Prinssi nautti peikon reaktioista teatterissa. Tyttö eli silmät suurina täysillä mukana musikaalin vaiheissa. Prinssi päätti ottaa peikon mukaansa naapurivaltakuntaan heti kun siellä esitettäisiin eläviä kuvia. Olisi ihanaa saada peikko uudelleen haltioitumaan samalla tavalla!  Kun prinssi pysähtyi miettimään niin hän halusi ilahduttaa peikkoa kaikin mahdollisin tavoin. Itseasiassa hän halusi viettää peikon kanssa aikaa niin paljon kuin mahdollista - hän taisi olla korviaan myöten ihastunut tuohon kummalliseen pikku-otukseen!

Eräänä kevät-talven iltana tuo elokuvailta sitten tuli. Molemmat odottivat iltaa sydämet pamppaillen ja illan päätteeksi prinssi ja peikko suutelivat. Sinä iltana prinssi ei saanut unta vaan valvoi myöhään yöhön ajatusten poukkoillessa vauhkoina pään sisäpuolella. Peikko oli tuntunut prinssin sylissä juuri sellaiselta mitä prinssi oli kuvitellutkin- lämpimälle ja pehmoiselle. Prinssi olisi halunnut suudella peikkotyttöä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen! Hieman punastuen prinssi ajatteli että haluaisi tehdä peikkotytölle paljon paljon muutakin kuin vain suudella. Onneksi kevään ja kesän mittaan prinssille tuli hyvin monta tilaisuutta peikon suutelemiseen - ja myös kaikkeen muuhun mistä prinssi oli yön pimeinä hetkinä haaveillut. Prinssin ihmeeksi ja ihastukseksi peikko oli myös rakkaudessa samanlainen luonnonlapsi kuin kaikessa muussakin. Enää prinssi ei miettinyt olisiko hän mahdollisesti ihastunut peikkoon. Nyt hän tunsi olevansa rakastunut vierellään raukeana lojuvaan olentoon! Tosin väsyneenä peikko saattoi vieläkin lipsahtaa vanhoihin kesyttömiin tapoihinsa ja alkaa murisemaan prinssille. Mutta prinssi oli tottunut käsittelemään eläimiä ja tiesi että peikkoon tehoaisi samat aseet. Rauhallisella puheella ja hellillä silityksillä hän sai luovittua pahatkin tilanteet parhain päin. Prinssistä peikon ajoittainen vauhkoontuminen tuntui raskaalle, eikä hän aika ajoin voinut käsittää rakkaansa tempoilua.

Rakkaansa- niinpä. Prinssi kävi hetki hetkeltä varmemmaksi siitä, että hän halusi viettää loppuelämänsä peikon kanssa. Sanottiinkohan missään lakikirjoissa että prinssien piti avioitua nimenomaan prinsessoiden kanssa? Peikko oli hurmannut kaikki linnan kissat, myös sen pidättyväisen ja ylvään lauman johtajan, ja hän tuli loistavasti toimeen kuningatar-äidin kanssa. Voisiko? Uskaltaisiko? 

Uuden vuoden yönä prinssi oli kutsuttu seuralaisineen ulkoilmajuhliin pakkasherran valtakuntaan. Illan pimennyttyä prinssi lähti kävelemään peikkotytön kanssa värillisin lyhdyin valaistua lumottua polkua, joka vei metsän keskellä palavan kokon luo. Prinssi kietoi kätensä peikkotytön ympärille ( voi miten hän tykkäsikään lepuuttaa käsiään tytön masun päällä!) ja veri suonissa kohisten hän pyysi tyttöä tulemaan omakseen. Sydän pamppaillen prinssi odotti tytön vastausta. Hitaasti peikkotyttö kohotti tulenloimun punaamat kasvonsa kohti prinssiä ja silmät kuunvalossa kimaltaen lupasi viettää loppuelämänsä prinssin kanssa.

Tarina jatkuu edelleen, joten nyt emme voi sanoa "sen pituinen se", mutta varmalta taholta saamamme tiedon mukaan prinsi ja peikkotyttö ovat hyvin onnellisia yhdessä ja heidän rakkautensa syvenee päivä päivältä!

Tervetuloa vai tervemenoa?

 

Viikolla yhtenä päivänä oli työkavereiden kanssa kahvihuoneessa puhe siitä, ettei enää käydä kylässä niinkuin ennen vanhaan. 

Tottahan se on! Silloin kun olin lapsi/nuori saatettiin lähteä iltalypsyn jälkeen ajelemaan entisten naapureiden luo äidin kotikylälle. Eikä meillä edes ollut autoa ennen vuotta 1985! Zetorilla mennä körryytettiin 15-20km. Tai sitten meille tuli joku käymään. Eikä sitä pidetty minään ihmeenä eikä näytetty hapanta naamaa. Nykyään jos aikoo kyläillä asiasta vähintäänkin viesteillään etukäteen.

Kun nukkarin hiljaisuudessa vahdin  lasten unta, aloin miettimään milloin meillä on käynyt joku spontaanisti  ilman etukäteisilmoittelua? En muistanut. Useampi vuosi siitä on. Isän eläessä sitä tapahtui. Oli lapsuudesta asti yhtä pitänyt ukkoporukka, joka piipahti toistensa luona vähintään viikoittain. Joskus useamminkin. Isän serkku kyllä saatettiin ihan kutsumalla kutsua joskus. Oli tapana, että jos esimerkiksi paistoin verilettuja tai oli jotain vähän parempaa ruokaa niin isä soitti ja kutsui yksin elelevän serkkupojan syömään. Toki hän kävi meillä muutenkin 😊 Voi, nyt tuli ihan ikävä! Hän oli niin läheinen, kuin osa perhettä.

Rajaseudullakaan ei enää käy ketään. Toki työt tekevät sen, että emme välttämättä vierastulvaa kaipaakaan. Mutta naapurin lasten vierailuja kaipaan. Kun he olivat pienempiä he saattoivat kipaista pellon poikki meille leikkimään ja pelaamaan lautapelejä. Vaikka välillä olikin plääh-fiilis, kun ovella oli pikku-Duudsonit niin aina jälkikäteen oli hyvä olo. Ja ajattelin sen niin, että se pari tuntia minun viikonlopustani on loppujen lopuksi vain pieni hetki, jos siitä on iloa heille. Kun he kasvoivat vierailuista alettiin sopia etukäteen, koska useimmiten ne olivat leivontatreffejä. Vanhempi neideistä on innokas leipoja ja tarvittavien ainesten hankkimisen takia oli välttämätöntä viestitellä.

Nyt he ovat jo isoja. Vanhin jo opiskelemassa. Mutta jos jossain törmätään niin saatetaan rupatella pitkänkin aikaa. Kesällä nähdään useammin, koska yksi heidän  emolehmäryhmistään laiduntaa meidän pihapelloilla. 

Paukuttaa, paukuttaa, pakkanen paukuttaa

 Lastenlaulu Revontulitanssi alkaa noilla sanoilla. Realistiset sanat; pakkanen totisesti on tällä viikolla paukuttanut 🥶 alimmillaan mittari näytti -37,9 pakkasastetta. Melkoisen jähmeä oli Corolla sinä aamuna töihin lähtiessä tuntikausien lämmityksestä huolimatta. Täytyy myöntää, että mietin töihin lähtiessä onko lähtemisessä järkeä ja että jossain muussa maassa kuin Suomessa kaikki olisikin kiinni ja pysähdyksissä pakkasen takia.

Luojalle kiitos Maajussilla on ollut tällä viikolla vapaata! Muuten olisimme olleet ihmeessä lämmityksen kanssa. Vanhat rakennukset kun on, niin uuneja ja keskuslämmitystä saa lämmittää aamuin illoin. Onneksi on polttopuita mitä ottaa. Siitä kiitos Maajussille, joka puita syksyllä klapikoneella pienemmäksi louskutteli💕

Vaikka kylmää onkin, niin nyt kun aurinko on jo palannut joululomalta ei voi kieltää etteivätkö kirkkaat pakkaspäivät ole kauniita. Joulukuun lauhojen lumisadepäivien puihin jättämä lumi tekee maisemasta suorastaan satumaisen.

Luonnollisestikaan töissä ei olla ulos päästy tulipalopakkasilla. Pakkasta on kyllä hyödynnetty tekemällä jäätaidetta jääpalamuottien ja maitopurkkien avulla. Itselle jatkuva sisällä olo on ollut vaikeaa. Normaalisti kun ulkona ollaan kaksi kertaa päivässä ja tarvitsen päivittäisen happiannokseni. Pakko on ollut iltaisin edes vähän ulos päästä. Muuten menisi järki!

Myös kotosalla ollessa on tullut jäiden kanssa leikittyä. 

Katoavaa kauneutta toki, mutta mitäs se haittaa. Pääasia että saa tuusata omiaan vähän aikaa. Rentouttaa kovasti arjen keskellä!

Uusi vuosi, vanha Reppanainen?

 

Siellä se vuosi 2024 kurkistelee vastarannalla! Mitä tuonee tullessaan?

Keskiyöllä päättynyt vuosi oli monessakin suhteessa mieliinjäävä; mentiin naimisiin, täytin 50v (herrajumala!) Ja töissäkin tapahtui muutoksia parin työkaverin eläköitymisen myötä. Ja vuosi sitten uutta vuotta oli vielä vastaanottamassa ikäneito Impi. Meidän pikkusilakka 😻

Maaliskuussa oli luopumisen aika, kun ennestään hentoinen kissa kuihtui olemattomiin. Pitkän aikaa töistä tullessa katse haki olokammarin korituolista kissaa. Täytyy myöntää, että välillä olin jopa kuulevinani tassujen äänen ja harmaan vilahduksen näkökentän laidalla.

Elokuussa sitten haettiin Rölli meille. Varsinkin nyt, kun elohopea on painunut reippaasti alle kahdenkymmenen olemme puhuneet miten hyvä "pojan" nyt on. Navetassa olisi melkoisen kylmät oltavat tällä kelillä!

Uusi vuosi otettiin vastaan ihan kotosalla omalla porukalla; minä, Maajussi ja Pikkukälynen. Meille uudenvuodenaatto on myös kihlauksen vuosipäivä. Ihan käytiin sen kunniaksi ulkona syömässä. Siis paikalliselta grilliltä haettiin annokset kauppareissulla 😉 yöllä sitten saunan ja yöpalan jälkeen pikkuinen yhden padan ja kahden raketin ilotulitus. Se riittää meille.

Uuden vuoden lupauksia en ole pitänyt tapoinani tehdä. Pari toivetta voisin kyllä esittää? Jospa tuleva vuosi toisi mukanaan ihan perusarkea ilman suuria kriisejä meille tai läheisillemme. Jospa vältyttäisiin kovin monilta hautajaisilta- tuttavapiiriin kuuluu monta iäkästä ihmistä. Ja jos vielä saa kolmannen toiveen esittää, niin lisää mielenrauhaa kiitos❣️ Paljon olen tunnetaidoista itsekin oppinut tahkotessani niitä pikkuihmisten kanssa, mutta paljon voisin vielä oppia sillä saralla! Valitettavasti. Täysin zen en tule koskaan olemaan, se vaatisi aivojen vaihdon. Mutta jos vähän tasaisempaa mielenmaisemaa saisi?

 

Jouluisia jorinoita

 

Joulukuun 29.päivä.  Joulu vietetty lukien, leväten ja kinkkuvoileipiä syöden. Tänä vuonna aatto oli normaalista poikkeava, koska Maajussi oli jouluaaton töissä. Toki omalla kylällä, joten työmatkoihin ei mennyt kohtuuttomasti aikaa. Mutta töissä silti. Niinpä minä jouduin ottamaan hieman enemmän koppia aaton puuhista; haudoilla käynnistä, joulusaunan lämmityksestä jne.

Haudoilla käytiin kahdestaan nuoremman kälysen kanssa. Hieman etukäteen jännitin reissua, koska olemme perusrytmiltämme erilaisia, mutta hyvin se meni. Tietenkin! Milloinhan sitä oppisi olemaan stressaamatta etukäteen asioista?! Oli semmoinen tyttöjen reissu. Varustelukin oli tyttömäinen 😃 otsalamput? No, eipä tullut mukaan. Sytkäri? Jäi eteisen halkolaatikon päälle. Tulitikut onneksi oli. Lapaset? Autossa. Niinpä kaivelimme paljainkäsin lunta hautakivien edestä kuunvalossa. Ja voi pojat, sitä lunta totisesti täällä Savossa riittää! Tämmöiselle dreeverimalliselle joillekin suvun haudoista oli jopa haasteellista päästä lumen takia. Hautausmaakierroksen jälkeen juhlistettiin aattoiltaa avantouinnilla. Kälyselle eka kerta, mutta ilmeisen koukuttava sellainen! 

Vaikka sitä ei aina uskoisi, lienen ollut kohtalaisen kiltti. Lahjavakassa oli useampikin paketti. Maajussilta kirjoja, kummitädiltä tonttumukit molemmille, suklaata ja kynttilöitä ym. Myös Rölli sai oman pakettinsa. Vieterihiiren. Enemmän kyllä kiinnostaa se naru, mistä hiiri vedetään käyntiin kuin itse hiiri. Välillä vetää hiiren käyntiin itsekin hampaillaan. 

Vanhempi Maajussin siskoista ei tänä jouluna Rajaseudulle jaksanut tulla. Ymmärrettävää toki, mutta silti ajatus yksinäisestä joulusta kerrostaloyksiössä tuntuu kurjalta. Minä kun tahtoisin kaikilla olevan hyvä olla ja että jouluna koko perhe olisi koossa. Vaikka täytyy myöntää, että joulustressin kourissa leikittelikin ajatuksella, että joskus viettäisimme joulun ihan kahdestaan Maajussin kanssa. Vain me kaksi oman aikataulumme mukaan.  

Paluu arkeen olikin sitten täydellinen. Tapaninpäivän iltana Maajussi aivasteli aivastelemasta päästyäänkin ("mitä lie allergiaa") Yö teki hyvin selväksi ettei kyse ollut allergiasta. Ei tullut paljon nukuttua kumpikaan. Maajussia valvotti kurkkukipu ja minä en hennonut jättää kipeää miestä valvomaan yksin yön pimeyteen. Keskiviikon mies makasi peiton alla ja vapisi kivusta jokaisen aivastuksen jälkeen. Onneksi olo alkoi sen jälkeen paranemaan. Päivystys kun olisi tällä viikolla Pielavedellä oman terveyskeskuksen ollessa kiinni. Ei ole kovinkaan kiehtova ajatus, että ajaisi lähes sata kilometriä otattamaan angiinan pikatestin, missä menee muutama minuutti ja sen jälkeen ajaisi taas puolitoista tuntia takaisin kotiin. Maalaiselämän varjopuolia. 

Joululoma on kyllä tullut tarpeeseen. Akkuja lataan vuoden vaihteeseen asti ja sitten palaan vaippapöksyjen pariin. Myös Maajussilla on uuden vuoden tienoo vapaa, joten voimme nauttia yhdessä olosta ennen härkäviikkoja.

Toivottavasti teidän joulunne oli  sellainen kuin pitikin. Loppuun tuokiokuva ulkoa ja pihamaan joulunvietosta.